Ajatuksia kisadieetiltä

Laura Helin, 29 marraskuuta 2017

Tervehdys kaikille lukijoilleni! Ensimmäisestä kirjoittelusta saamani kannustavan ja innostavan palautteen perusteella, tulen tässä blogipostauksessani kertomaan omasta kisadieetti kokemuksestani, sekä myös puhumaan muutaman sanan palautumisesta, sekä fyysisestä että henkisestä, mutta erityisesti siitä jälkimmäisestä. Toivon tekstini herättävän ajatuksia sekä keskustelua ja kommentointia aiheesta!

Viimeksi jo raottelinkin vähän tämän hetkistä tilannettani elämässä. Olen läpikäynyt monella tavalla erittäin raskaan ajanjakson, toiselta nimeltään kisadieetin (rakkaalla lapsella monta nimeä, vai miten se meni..) Dieetti alkoi tämän vuoden huhtikuussa ja oli pituudeltaan yhteensä 27 viikkoa. Valmentajatkin kerkesivät vaihtua jo dieetin ensimmäisen viikon jälkeen. Vasta nyt (kisoista melkein 2 kuukautta) olen alkanut ensimmäistä kertaa koko tämän ajanjakson aikana ymmärtää dieetin todellisen kuormittavuuden, sekä nähdä sen vaikutukset itsessäni.

Kisadieetti oli itselleni ensimmäinen sekä kilpamielessä, mutta myös äärimmilleen vietynä ensimmäinen kokemus, jossa todella haastoin itseni joka päivä ylittämään itseni. Tämän 27 viikon aikana tiputin reilut 15 kiloa. Nämä 15 kiloa vaativat parhaimmillaan 4 treeniä päivässä, melkein 3 kuukauden ketoosin, monia kymmeniä tunteja korkkarikävelyä ja asentojen harjoittelua, sekä monipuolista kehon että mielenhuoltoa/-harjoittelua... Hienointa näiden viikkojen aikana oli kuitenkin saada mahdollisuus tutustua itseeni ihan uudella tavalla. Koinkin koko dieetin ikään kuin tutkimusmatkana itseeni, ja itse kisapäivän ja esiintymisen enää vain kirsikkana kakun päällä. Tästä tulikin mieleeni, että muistan itkeneeni liikutuksissani salilla vielä viimeistä aamuaerobista tehdessäni (dieetin loppuvaiheessa piti siis vielä varmuuden vuoksi vetää tunnin aamuaerobiset ylämäkeä 10% kulmalla, ettei vaan pääsis tyttö liian helpolla... Ja ihan oma valinta, kuten myös mennä aamupalan jälkeen vielä uimaan ennen päivän varsinaista salitreeniä saadakseni rasvaa palamaan..) Itkin siis kiitollisuudesta kaikkea oppimaani kohtaan. Lohduttavaa olikin tieto siitä, että vaikka matkani oli loppusuoralla, kukaan ei koskaan tulisi viemään minulta kaikkea sitä valtavaa tiedon määrää ja kokemusta pois, jonka tämä dieetti on minulle antanut. Yksi hyvä sääntö elämässä onkin mielestäni se, että koskaan ei kannata tehdä mitään mikä ei antaisi enemmän mitä ottaa.

Toisaalta näiden 27 viikon aikana en ollut kertaakaan täysin tyytyväinen ulkonäkööni, treenaamiseeni, painooni, kuntooni jne.. Nyt tämä tuntuu tietyllä tavalla jopa sairaalta kun katson itseäni kuvista dieetin loppuvaiheessa. Kuvan ottohetkellä näin itsessäni vain keskivartalon, ja "puuttuvat palikat", sekä kehitystä kaipaavat "pienet" olkapääni. Koko  tämän reilun puolen vuoden aikana olenkin ollut tyytyväinen itseeni ja omaan ulkonäkööni vain kerran. Kuulostaa jotenkin surulliselta, sellaisen työn ja puurtamisen jälkeen. Tämä hetki tapahtui, kun päätin lopettaa dieetin/ketoosin ja aloittaa reversen, kolme viikkoa kisojen jälkeen. Muistan vielä kyseisen hetken, kun katsoin itseäni illalla peilistä ja taisinkin tuijotella itseäni puolisen tuntia ja ihmetellä väsyneitä silmiäni, käsin kosketella kasvojani ja lommoposkiani... Vasta silloin ymmärsin miltä näyttävät väsyneet silmät, joista äitini oli minulle veisannut joka viikko viimeiset kolme kuukautta. Voin jopa sanoa, etten tuntenut itseäni tai sitä naista, joka minua peilistä takaisin katsoi. Ehkä omituisin kokemus koskaan! :D

Kehittävästi ja tavoitteellisesti treenaava ei siis tyydy tiettyyn tulokseen tai saavutukseen, vaan tavoittelee enemmän, jotta kehityskäyrän suunta näyttää koko ajan ylöspäin. Näin kärjistetysti. Tyytyminen on kuitenkin eri asia kuin tyytyväisyys. Sama pätee tiputtamaani 15 kiloon, joka konkretisoitui vasta kisapäivänä kun sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen. Tähän asti paino ei vain tuntunut menevän suuntaan tai toiseen, se vaan ei ollut, eikä missään vaiheessa näyttänyt menevän alle 60 kilon (minulle asetettu kisatavoitepaino). Näin jälkeen päin ymmärrän, että painon tuijottelu onkin aiheuttanut enemmän paineita kuin antanut informaatiota kehityksestäni tai kunnostani. Ymmärrän kyllä siitä olevan hyötyä valmennustyössä.

Sama painon tuijottelu näytti aiheuttavan minussa turhia paineita ja jokaisen kehonrakentajan kirosanaa eli stressiä heti reversedieetin alettua. Tämä osaltaan siksi, että en taaskaan ollut osannut lopettaa ajoissa, vaan seinä tuli vastaan yllättäen. En siis myöskään ollut kuunnellut läheisiä ihmisiä, jotka yrittävät sanoa että Laura muista, kisat ovat jo ohi, tyytyisit nyt siihen työhön, jonka jo olet saavuttanut. Kun myönsin tämän itselleni, tiesin että ellen nyt lopeta, en ole oppinut viimeisen puolen vuoden aikana mitään. Tällöin minussa syttyi myös pieni kapina, joka ruuasta nipottamiseen liittyy.. Mielestäni myös sitä tosiasiaa, että paino nousee ja neste kertyy, pelätään liikaa. Tottakai se kertyy, ihmisestä ja dieetin jälkeisistä valinnoista riippuen. Tästä aiheesta lisää myöhemmin.

Tällä hetkellä koen olevani hyvin herkässä tilassa. Yritän palautua kovasta dieetistä, löytää balanssin omaan tekemiseeni, sekä terveen suhtautumisen takaisin treeniin, minäkuvaan ja erityisesti ruokaan ja syömiseeni. Olenkin puhunut paljon siitä, kuinka koen näiden asioiden hallitsevan elämääni liikaa, jolloin ne ovatkin muodostuneet tietyllä tapaa ongelmaksi. Tällöin puhutaan häiriöistä, ja tiedostankin kärsiväni syömishäiriöstä. Sen lisäksi, koen olevani jollain tasolla henkisesti rikki, ja kärsiväni tietynlaisesta masennuksesta. Tässä tilassa viimeinen asia, jonka haluan kuulla salilla on kommenttia siitä, kuinka poskeni ovat ainakin tulleet takaisin. Hetkinen, huono tilannetaju? Kiitos tästä, sinä päivänä koin pitkästä aikaa joltain osin oloni hyväksi kropassani. Toivonkin ihmisiltä inhimillisyyttä toinen toistaan kohtaan.

Tiedän olevani niin fyysisesti kuin henkisestikin vahva, ja pystyväni halutessani mihin vain. Tällä hetkellä pyrin löytämään kultaisen keskitien elämääni, treenaamiseen sekä syömiseen, nauttimaan rakkaista ihmisistä ja ajasta heidän kanssaan. Lisäksi haluan oppia olemaan tyytyväinen ja kunnioittamaan itseäni ja saavutuksiani niiden ansaitsemalla tavalla. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka dieetti on minulle opettanut on olla läsnä, tai ainakin pyrkiä olemaan läsnä hetkessä. Toinen asia on kiitollisuus. Muistutan itseäni joka ilta niistä asioista, joista olen kiitollinen elämässä. Ne ovat avain onnellisuuteen. 

Tulipa pitkästi tekstiä! Toivottavasti mielenkiinto säilyi loppuun asti, ja sain sinutkin pohtimaan omia valintojasi sekä tärkeäksi pitämiäsi asioita elämässä. :) Paljon rakkautta, läsnäoloa ja kiitollisuutta kaikkien elämään! <3

 

Love, Laura

Snapchat-411339307.jpgKuvassa: minä ja Antti hotellilla kisojen jälkeen, 7.10.2017.

 

comments powered by Disqus